Vopoilua: Vanhan ja uuden opettelua opettelua

Rankavammaisen ratsastus on ollut tosiaan perä edellä puuhun kiipeämistä jo pidemmän aikaa ja haikeana olen muistellut aikoja jolloin istuminen ja ylipäätään ratsastaminen oli paljon helpompaa. Ei sillä että se olisi joskus täydellisen helppoa ja sujuvaa ollut mutta edes vähän mukavampaa. Edellisestä niin sanotusta tavoitteellisesta ratsastuksen aikakaudesta on vierähtänyt paljon aikaa ja tässä välissä olemmekin parannelleet joko tapaturma-alttiin ratsun vammoja sekä sittemmin rankavammaisen ratsastajan vammoja.

Nyt takana on kaksi valmennustuntia ja täytyy sanoa että mukavampi on lopettaa ratsastus hymyyn kuin itkuun. Itse pidän tärkeänä sitä että kykenee hahmottamaan omat vikansa. Hevonen kun on ratsastajansa peilikuva ja ratsuaan on turha syytellä jos itse ei kykene asioita sille selkeästi kertomaan. Vaikka valmennuksia on takana vasta kaksi niin niistä saatu apu ja ohjeistus on korvaamatonta. Jo pientenkin istuntamuutosten saattelemana hevonen on alkanut liikkua rentona ja tyytyväisenä. Itsellä olo on aivan kädetön kun yhtäkkiä pitäisi oppia hahmottamaan kroppansa aivan eri tasolla. Nyt kun istunnan ongelmia on päästy avaamaan kohta kohdalta niin myös omien vinouksien ja muiden ongelmien hahmottaminen on helpottunut. Niiden korjaaminen onkin sitten ihan eri juttu. Asiaa helpottaa huomattavasti se, että opettaja osaa konkreettisesti ja selkeästi tuoda ongelmat ja niiden korjaamisen esille.

Oman kropan hahmottaminen on vaikeata. Alkuun minusta tuntui että vasen puoli on se huonompi mutta jostain syystä se on osoittautunut ilmeisen vääräksi arvioksi. Molemmissa puolissa tosin on kyllä sanottavaa. Nyt kun asioita on alkanut havainnoimaan eri tavalla niin oikea puoli onkin ehkä se haasteellisempi. Istuinluiden tasapainottaminen balanssiin on tuntunut vaikealta ja itse en ole osannut tiedostaa mitä teen väärin. Olen koko ajan yrittänyt korjata istuntaa kyllä oikealle mutta varsin väärin keinoin. Olen siirtänyt itseäni voimalla oikealle ja miettinyt että valuuko satula koko ajan vasemmalle. No ei valu. Ongelmana on se oma oikea jalka. Vasenkin jalka on liidellyt omia menojaan mutta en edes itse ole huomannut että oikea se vasta nouseekin kantapäästä taivaita kohti (onnesta ei sentään selän yli....jotkut tietää mitä tämä tarkoittaa ;) buah ha haa...). Paino on siis ollutkin koko ajan enemmän vasemmalla. Ylös sojottava kantapää yhdistettynä ulkokierrossa olevien varpaiden ja polven kanssa onkin painanut oikeata istuinluuta sisälle päin ja näin ollen aiheuttanut juuri sen mitä olen ihmetellyt, eli miksi hevonen punkee koko ajan vasemmalle. Eihän reppanalla muuta vaihtoehtoa ole ollut kun on hakeutunut keskelle painoani. Ilmeisesti pitkään vaivannut oikeaan kierrokseen väärän laukan nostaminen on peräisin tästä istuntavirheestä.

Yksi pahimmista ongelmistani sijaitsee korvien välissä. Pitäisi malttaa tehdä rauhassa ja hyväksyä se, että "uuden" opetteluun pitää nyt oikeasti käyttää aikaa ja paljon. Kiire ei ole!!! Itsekriittisyys kun tuntuu olevan niin mukavaa puuhaa ja välillä tekisi mieli piestä itseään siitä kun ei osaa tehdä asioita oikealla tavalla HETI! Tässä vahvasti painaa myös se, että henkisesti joutuu kokemaan tietynlaista riittämättömyyden ja epäonnistumisen tunnetta selän jatkuvan kipuilun vuoksi. Pitäisi kuitenkin olla onnellinen kaikesta siitä mitä itse pystyy fyysisesti tekemään. Ympärillä kun näkee ihmisiä jotka elävät paljon suurempien fyysisten haasteiden kanssa. Näitä asioita tulee pohdittua paljon ja vaikka ne niin sanotusti järjellä ymmärtää niin aina sitä vaan jaksaa takertua siihen omaan "riittämättömyyteen" ja oman navan tuijotukseen.

Aiemmin kirjoitin että noin kaksi kymmenestä ratsastuskerrasta onnistuu. Nyt takana on monta onnistunutta ratsastusta edelliseen verrattuna. Olen yrittänyt opetella miltä tuntuu istua oikealla tavalla. Tuntuuko molemmat istuinluut samalta? Onko molemmat reidet yhtä tiiviisti satulassa? Liikkuuko hevonen vinossa? Miksi suuntaa vaihtaessa puolierot vahvistuu? Sojottaako varpaat ja polvi oikeaan suuntaan? Kevennänkö oikein?... ja sitä rataa. Toki mukaan mahtuu niitäkin kun on taas ollut pakko niellä se fakta että tänään se ei vaan suju. Tätä se tämän selän kanssa tulee varmasti aina olemaan mutta sen kanssa täytyy oppia elämään. Vaikka "epäonnistuminen" ketuttaa niin olen yrittänyt ajatella, että seuraavalla kerralla sitten onnistun ehkä paremmin. Ja nyt ei epäonnistumisen kohdalla todellakaan puhuta mistään sarjavaihtojen rikoista vaan ihan siitä että pystynkö edes istumaan satulassa ylipäätään. Eilen olin aivan ruoto poikki työpäivän päätteeksi ja en pystynyt edes käynnissä istumaan kivutta. Tänään eilisestä viisastuneena viritin ensin loimen tallikämpän lattialle ja tein nopean jumpan/venyttelyn ennen ratsastusta ja paremminhan se ratsastus sujui kuin eilen.

Suurin motivaation lähteeni tällä hetkellä on hevonen. Kaiken onnellisin olen siitä, että se pystyy pitkälti jo kulkemaan rentona tyytyväisesti pärskien kun olen saanut istuntaani sitä vähemmän häiritseväksi. Vessu on äärettömän herkkä ja se ahdistuu hyvin helpolla minun virheistäni. Nyt vaan pitää malttaa oman tekemisen kanssa ja panostaa perusasioihin ja siitä hiljalleen kasvattaa vaikeusastetta. Kyllä tässä jo muutama kiintopiste mielessä häämöttää ratsastamisen suhteen mutta ollaan niistä vielä vaiti ;) Katsotaan mitä tulevaisuus tuo vai tuoko se mitään.