Taustoja

Ystävieni blogeja seurattuani ajattelin että miksen jakaisi myös omia ajatuksiani hevostelusta. Yleisesti ottaen hevonen harrastuksena tuottaa ajatuksen joka sisältää paljon lajikohtaista harjoittelua, valmennusta, kisoja ja ylipäätään yhdessä tekemistä. Joskus asioilla on myös nurjat puolensa. Jokainen hevosihminen tuntee sanonnan "huoleton on hevoseton". Minulle tuo sanonta on tullut vähän liiankin tutuksi. Ikävä kyllä.

Oma hevostaustani on alkanut jo 5 vuotiaana tyttönä Särkänniemen talutusratsastuksesta. Kipinä hevosiin iskeytyi niin pahasti, että ei siinä isin ja äitin muu auttanut kuin kuskata tyttö tallille ja niin elämä hevosten parissa alkoi. Ensimmäinen virallinen "ratsuni" oli pieni valkoinen satuponi Cara, josta lähtien ratsujen koko onkin sitten tuntunut kasvavan kerta toisensa jälkeen ;)

Ponit muuttuivat nopeasti isoiksi hevosiksi ja mikä lie syynä, mitä isompi sen parempi on ollut hevosystävien valikoitumisen suurin kriteeri kautta aikojen. Jokin jäteissä vaan viehättää. Toki seassa on ollut muutama pienempikin (muiden mielestä se normaalikokoinen hevonen) hevosystävä, joka on jättänyt monta rakasta muistoa.

Oma lajisuuntautumiseni on aina ollut ehdottomasti kouluratsastus. Ikinä en ole hyppäämiseen hurahtunut niin kovasti kuin muutamat muut nimeltä mainitsemattomat hevosystävät ;) Kyllä minutkin hyppäämään saa kunhan este on lähinnä maahan kaivettu. Taitaa se 90cm olla korkein ylitetty ja ei se kyllä meikäläisen hommaa ole.
No mutta kuitenkin koulua on tuupattu valmennuksissa yhden jos toisenkin opissa.

Niinisalon ratsastajien talli oli nuoruuteni "kotitalli" ja sen ajanjakson toinen kotini. 
Talli sijaitsi Niinisalon varuskunnan alueella ja pitkään olikin armeijan omistama. Armeijan myytyä tallit ja hevoset, Niinisalon ratsastajat ostivat itselleen osan hevosista ja jäivät vuokralle entisiin tiloihinsa.

Ratsastuskoulutunnit alkuaikoina koostuivat isossa porukassa peräkanaa uraa pitkin ratsastamisesta. Hevoset vähääkään välittivät pienistä ratsastajistaan mitä nyt joskus intoutuivat jonkun täräyttämään tantereeseen. Taisivat olla Heikki Anttisen kantavan äänen komennuksessa kaikki. Komento " Ja ravia MARS!" sai nuutuneemmankin kopukan laittamaan tassua toisensa eteen kyseenalaistamatta käskyä kertaakaan. Pieni Johanna oli niin koukussa ratsastamiseen että useimmiten pyysin lupaa ratsastaa toisen tunnin vielä vanhan perään jos vaan hevosia riitti ja useimmiten se myös onnistui. Ratsastustuntien hinnat olivat tuolloin hiukan eriluokkaa kuin nykyään.

Hevoset joita taitojen karttuessa Niinisalossa ratsastin olivat suurin osa niitä kivitalon kokoisia puoliverisiä. Joukossa fiksuja ja ei niin fiksuja. Jälkikäteen ajateltuna hyvin osaavia ja vaativia hevosia, joilla todella joutui opettelemaan ratsastamista. Niinisalossa pääopettana toimi majuri Heikki Anttinen, joka mielestäni edelleen on paras ratsastuksenopettajani kautta aikain. Vaativa, kriittinen, hevosen ehdoilla menevä ja myös hyvin kannustava opettaja. Haaveena olisikin vielä päästä Vessun kanssa Hessun tunnille joskus verestelemään vanhoja. Simo Leppänen hevosineen majaili tuolloin myös niinisalossa ja hänenkin valmennuksissaan on tullut käytyä.Tunneilla ja valmennuksilla käymisen lisäksi vuokrasin hevosia itsenäiseen ratsasteluun. Into ja ahkeruus palkittiin ja saimme myös hevostenhoitotyöstä palkkaa ilmaisen ratsastuksen muodossa. Jo tänäkin aikana muistan useammankin kerran liikutelleeni toipilaita selästä käsin kävelyttäen.

Armeijan lopetettua hevostallien vuokraamisen, siirtyivät Niinisalon ratsastajat Taulunkylään pitämään omaa tallia. Tässä vaiheessa kävin vielä hetken hevostelemassa mutta hiljalleen harrastus jäi pois vallan. Suurin syy innon lopahtamiseen oli suuri pettymys sen aikaisen ylläpitohevosen joutuessa myytäväksi. Rautias läsipäinen pitkillä sukilla varustettu trakehnertamma Rigonda. Tamma oli idäntuonti, joka alunperinkin tuli suomeen myyntihevosen roolissa. Ehkä osaavin hevonen mitä alla on koskaan ollut. Tietoa miten pitkälle se oli koulutettu ei kenelläkään varmuudella ollut. Halvalla oli ilmeisesti myyty suomeen lievän puhkurin takia. Luonteeltaan käsittämättömän herkkä ja kuuma liitokavio. Tamma isolla T:llä. Yllätys :) Tamman lähdettyä tuntuivat "tavalliset" hevoset mitäänsanomattomilta ja innostus vaan hiipui hiipumistaan kunnes hevosteluun sitten tulikin useamman vuoden tauko. Tauon aikana veri veti kuitenkin takaisin hevosten pariin muutaman kerran vuodessa, mutta sen kummempaa harrastustoimintaa ei ollut.

Hevosten pariin paluusta saan oikeastaan kiittää mieheni pikkusiskoa, joka aloitteli hevosharrastustaan Jutan tallilla. Pakkohan sinne oli lähteä tiirailemaan mitä siellä tapahtuu. Hiljalleen kiinnostus taas kasvoi ja parilla irtotunnilla käytyäni olin jälleen koukussa.

Internetin ihmeellinen maailma ja hevostalli.netin markkinat osio ohjasi minut ensin vuokrahevosten pariin Siivikkalaan Suskin tallille. Elettiin kesää 2006. Kesän aikana Suski toi Virosta tummanrautiaan torinhevostamman Gabrielan, jota alkuun vuokrasin ja kas kummaa yhtäkkiä huomasin olevani työtön, rahaton ja hevosenomistaja. Käsittämätöntä.
Kotona alkuun ihmeteltiin vierailutiheyttä tallinmäellä, kunnes jossain vaiheessa oli tunnustettava että kulta, meillä on hevonen. Kaikesta huolimatta edelleen on sama kulta ja hevonen, vaikkakin jälkimmäinen eli hevonen on kertaalleen jo vaihtunut.

Siihen astiseen hevosuraani harrastus oli lähinnä ollut oikeasti sitä harrastamista, eli ratsastusta, valmennuksia ym. No mahtuihan sinne jo silloinkin haavahoitoja ja jalkavammaisten kanssa säätämistä mutta kuitenkin suhteellisen seesteistä ja mukavaa.

Oma hevonen nro.1 eli Gabriela sitten aloittikin harrastustoiminnan muuntautumisen ratsastamisesta ja valmentautumisesta eläinlääkinnällisen harrastamisen puolelle. Moni on varmasti nauranut partaansa tyhmyydelleni ja tietämättömyydelleni tässä hevoskaupassa. Kuitenkin edelleen muistan elokuun pimeän illan kun hevoslastia virosta odoteltiin iltamyöhällä hämärän tallin pihassa. Jokainen ohiajavan auton ääni nosti odotuksen tuskaa aina asteen verran suuremmaksi. Lopulta odotus palkittiin ja pihaan ajoi hevoskuljetus auto, jossa lasti saapui. Tärisevin käsin ja jaloin hevoset lastattiin autosta pihalle. Tärisevin jaloin nekin sieltä pihalle tulivat väsyneenä pitkästä matkasta. Siitä alkoi kaksi vuotta kestävä yhdessä olo joka sisälsi paljon iloa ja vielä enemmän surua. Vuonna 2008 syksyllä tein vaikean mutta ainoan oikean päätöksen ja saattelin tamman vihreämmille laitumille. Tammalla ilmeni vanha vamma takajalassa, joka alkoi vaivaamaan hevosta niin paljon ettei se olisi kestänyt kuin satunnaista kevyttä harrasteköpöttelyä. Kuitenkin suurin syy poislaittamiselle oli hevosen vakava silmäsairaus, herpes. En edes halua alkaa avaamaan tätä tarinaa sen enempää tässä yhteydessä sillä siitä asiasta voisi kirjoittaa oman erillisen bloginsa. Mennyt on mennyttä, virheistä on opittu ja toivottavasti viisastuttu. Lukemattomia rakkaita sekä myös raskaita muistoja mutta niin paljon myös hyvää on jäänyt tästä jäljelle kaikesta huolimatta. 

Gabriela

Tässä pieni osa heppamenneisyyttä tiivistettynä ja sitten kohti nykypäivää ja elämää suuren ruskean ystävän kanssa. Joka tietenkin ansaitsee aivan oman esittelynsä.