Vessu tuli taloon

Vessu on 2004 syntynyt tamma. Rodultaan ESH eli eestin urheiluhevonen. Iso kuin perkele ja vähintäänkin yhtä suurella persoonalla varustettu. Pois en antaisi vaikka joskus Vammalan Lihalla uhkailenkin. Vessu on ollut minulla vuoden 2010 maaliskuusta alkaen, joten yhteistä taivalta on takana useampi vuosi.

Vessun on kasvattanut eläinlääkäri Piia Vilu, jolla on Viron Viljandissa huikea hevostila jossa hän kasvattaa hevosia. Suuntaus on enemmänkin estehevosiin kallistunut, jonka vuoksi katsoivatkin pitkään kun tyttö suomesta asteli ovesta sisään ja kertoi etsivänsä suurta hevosta kouluratsastukseen. Viroon mennessäni Vessu ei alunperin ollut lainkaan hevosten listalla joita olin menossa katsomaan. Hevoset jotka Piian tallilta olin valikoinut etukäteen olivat nuoria. Kaksi ruunaa joista toinen oli ratsastamaton kolmevuotias ja toinen neljävuotias perusratsutuksen saanut. Nelivuotias oli varsojen kanssa jostain syystä toisaalla varsapihatossa, joten sitä en edes päässyt koeratsastamaan. Koeratsastettavien listalla oli myös viisi vuotias trakehnertamma sekä saman ikäinen ESH tamma. ESH tamma oli niin pieni että sen hylkäsin heti kättelyssä ja trakehneriakaan ei hevoseksi voinut sanoa. Sen päätin kuitenkin irtojuoksutuksen lisäksi koeratsastaa.

Paikan päällä kun isoa hevosta kyselin niin myyjä vähän epäröiden pyysi vielä tuomaan yhden hevosen katsottavaksi. Ensin sain katsoa hevosen irtojuoksutettuna maneesissa ennen satulointia. Olihan se ainakin iso. Lihakseton, etupainoinen, huono jouhinen ja ei juurikaan minkään näköinen. Lompsi laiskannäköistä ravia pitkin maneesia kunnes omistaja otti piiskan käteen ja pyysi eteenpäin. Yhtäkkiä hevonen kuin heräsi henkiin. Se nosti olemattoman häntänsä ja kaulansa kaarelle ja alkoi ravaamaan. Ja sieltä tuli hienoa ravia. Hevonen alkoi kiinnostamaan ja halusin koeratsastaa sen.

Ensin oli vuorossa trakehnertamma joka joo oli ihan kiva mutta liian pieni ja jotenkin sieluton. Kivasti se liikkui mutta ei vaan sytyttänyt millään lailla.

Ja sitten. Siinä se iso rohmu oli satuloituna ja tuntui edellisen kääpiön jäljiltä valtavalta. Hevonen tuntui heti paljon luontevammalta kokonsa puolesta edelliseen verrattuna.  Ratsastaessa se oli jännittynyt, nyppi päätään, puri kuolaimeen ja jarru varsinkin laukassa meinasi kadota vallan. Mutta eteenpäin se meni minimaalisen pienestä pyynnöstä. Isolle ympyrälle sen sai hiukan rauhoittumaan mutta tuumaakaan se ei antanut edestä periksi. Vaikka hevosen ratsastettavuus oli huono ja se oli niin jännittynyt niin sen selässä oli jotenkin mukava olla. Kyseltyäni sen historiaa selvisi että sitä oli jo jonkin aikaa yritetty myydä mutta ostajaehdokkaiden kiinnostus oli yleensä loppunut ei niin hyvin sujuneeseen koeratsastukseen. Hevonen oli perusratsastettu ja sillä oli jonkin verran hypätty. Se oli sillä hetkellä viisi vuotta vanha ja sillä oli jo kaksi varsaa.

Suttuinen kuva koeratsastuksesta.

Kahden päivän reissullamme näin monta hevosta mutta tämä tamma jäi kaikista hevosista päällimmäisenä mieleen. Jokin siinä vaan kiehtoi. Kyllähän minä heti tiesin että sen minä haluan jos vaan ostotarkastuksesta saisi puhtaat paperit ja saisin jollain budjettini ylimenevän osan rahoitettua. Onnesta isäni jonka hevostietämys on mallia missä pää, missä häntä, huomasi, että nyt löytyi hevonen jonka oikeasti halusin. Kiitos hänelle lainasta jolla puuttuva budjettivaje korjaantui :)

Hevonen jäi viroon ja me matkasimme suomeen. Muutaman päivän kuluttua otin uudelleen myyjään yhteyttä ja ilmoitin että olen kiinnostunut hevosesta ja haluan teettää sille ostotarkastuksen. Tarkastus sujui helposti sillä omistaja on eläinlääkäri ja hänellä on tallin yhteydessä klinikkatoimintaa. Joku sanoisi että on hölmöä tarkastuttaa ns. puolueellisella taholla mutta hyvin homma toimi. Diili tehtiin sillä perustein että minulla oli oikeus tarkastuttaa hevonen suomessa samalla laajuudella halutessani. Jos lausunnoissa taivutuksista, röntgenkuvista olisi ollut eroavaisuuksia, olisi myyjä ollut velvollinen ottamaan hevosen takaisin. No enhän minä sitä uudelleen tarkastuttanut edes. Kaupat siis syntyivät ja sitten oli vuorossa enää kuljetuksen järjestäminen. Jälleen kävi flaksi ja sain hevosen mukaan kolmen muun hevosen kimppakyytiin. Myyjän tuttava joka järjestää kuljetuksia otti hevosen kyytiin Viljandista sen kotitallilta ja kuljetti sen sieltä suoraan Ylöjärvelle silloiselle tallillemme.

Voi sitä odotuksen määrää kun maahantulopäivä lähestyi. 15.03.2010 saapui kahden viikon odotuksen jälkeen kallis lasti tallin pihaan. Hevoset matkustivat neljän hevosen kuorma-autossa ja matkalla oli jo kaksi hevosta purettu kyydistä. Jäljellä autossa oli toinen tamma omani lisäksi. Vessu oli otettu ensimmäisenä kyytiin, joten se oli aivan perimmäisenä. Jouduimme lastaamaan toisen tamman pois autosta jotta viimeinen saatiin kyydistä pois. Lastaussillan yläpäässä tamma sitten päätti että ramppi ei hänen mieltymyksiään täytä ja hyppäsi alas autosta. Sillä hetkellä mietin että se oli sitten lyhyt hevosen omistajuus se. Kengätön jätti hyppää jäiselle pihalle korkealta autosta niin varmasti on jalka vähintään poikki. Säikähdyksellä päästiin ja tamma selvisi pystyssä pysyen. Ja voi kiesus se oli iso. Paljon isompi kuin mitä muistin. Se katseli ympärilleen ja oli hämillään. Kuitenkin käyttäytyi rauhallisesti ja kulki moitteettomasti vaikka päässä ei ollut kuin riimu. Muuta hevosen mukana ei sitten tullutkaan.

Niin oli tyttö saanut hevosensa ja yhteiselämä alkoi. Aina ei niin ruusuista ole ollut mutta ehkä vastoinkäymiset ovat entisestään vahvistaneet tunnetta siitä että valinta oli oikea.

Juoksuttamaan lähdössä alkuaikoina.

Taustoja

Ystävieni blogeja seurattuani ajattelin että miksen jakaisi myös omia ajatuksiani hevostelusta. Yleisesti ottaen hevonen harrastuksena tuottaa ajatuksen joka sisältää paljon lajikohtaista harjoittelua, valmennusta, kisoja ja ylipäätään yhdessä tekemistä. Joskus asioilla on myös nurjat puolensa. Jokainen hevosihminen tuntee sanonnan "huoleton on hevoseton". Minulle tuo sanonta on tullut vähän liiankin tutuksi. Ikävä kyllä.

Oma hevostaustani on alkanut jo 5 vuotiaana tyttönä Särkänniemen talutusratsastuksesta. Kipinä hevosiin iskeytyi niin pahasti, että ei siinä isin ja äitin muu auttanut kuin kuskata tyttö tallille ja niin elämä hevosten parissa alkoi. Ensimmäinen virallinen "ratsuni" oli pieni valkoinen satuponi Cara, josta lähtien ratsujen koko onkin sitten tuntunut kasvavan kerta toisensa jälkeen ;)

Ponit muuttuivat nopeasti isoiksi hevosiksi ja mikä lie syynä, mitä isompi sen parempi on ollut hevosystävien valikoitumisen suurin kriteeri kautta aikojen. Jokin jäteissä vaan viehättää. Toki seassa on ollut muutama pienempikin (muiden mielestä se normaalikokoinen hevonen) hevosystävä, joka on jättänyt monta rakasta muistoa.

Oma lajisuuntautumiseni on aina ollut ehdottomasti kouluratsastus. Ikinä en ole hyppäämiseen hurahtunut niin kovasti kuin muutamat muut nimeltä mainitsemattomat hevosystävät ;) Kyllä minutkin hyppäämään saa kunhan este on lähinnä maahan kaivettu. Taitaa se 90cm olla korkein ylitetty ja ei se kyllä meikäläisen hommaa ole.
No mutta kuitenkin koulua on tuupattu valmennuksissa yhden jos toisenkin opissa.

Niinisalon ratsastajien talli oli nuoruuteni "kotitalli" ja sen ajanjakson toinen kotini. 
Talli sijaitsi Niinisalon varuskunnan alueella ja pitkään olikin armeijan omistama. Armeijan myytyä tallit ja hevoset, Niinisalon ratsastajat ostivat itselleen osan hevosista ja jäivät vuokralle entisiin tiloihinsa.

Ratsastuskoulutunnit alkuaikoina koostuivat isossa porukassa peräkanaa uraa pitkin ratsastamisesta. Hevoset vähääkään välittivät pienistä ratsastajistaan mitä nyt joskus intoutuivat jonkun täräyttämään tantereeseen. Taisivat olla Heikki Anttisen kantavan äänen komennuksessa kaikki. Komento " Ja ravia MARS!" sai nuutuneemmankin kopukan laittamaan tassua toisensa eteen kyseenalaistamatta käskyä kertaakaan. Pieni Johanna oli niin koukussa ratsastamiseen että useimmiten pyysin lupaa ratsastaa toisen tunnin vielä vanhan perään jos vaan hevosia riitti ja useimmiten se myös onnistui. Ratsastustuntien hinnat olivat tuolloin hiukan eriluokkaa kuin nykyään.

Hevoset joita taitojen karttuessa Niinisalossa ratsastin olivat suurin osa niitä kivitalon kokoisia puoliverisiä. Joukossa fiksuja ja ei niin fiksuja. Jälkikäteen ajateltuna hyvin osaavia ja vaativia hevosia, joilla todella joutui opettelemaan ratsastamista. Niinisalossa pääopettana toimi majuri Heikki Anttinen, joka mielestäni edelleen on paras ratsastuksenopettajani kautta aikain. Vaativa, kriittinen, hevosen ehdoilla menevä ja myös hyvin kannustava opettaja. Haaveena olisikin vielä päästä Vessun kanssa Hessun tunnille joskus verestelemään vanhoja. Simo Leppänen hevosineen majaili tuolloin myös niinisalossa ja hänenkin valmennuksissaan on tullut käytyä.Tunneilla ja valmennuksilla käymisen lisäksi vuokrasin hevosia itsenäiseen ratsasteluun. Into ja ahkeruus palkittiin ja saimme myös hevostenhoitotyöstä palkkaa ilmaisen ratsastuksen muodossa. Jo tänäkin aikana muistan useammankin kerran liikutelleeni toipilaita selästä käsin kävelyttäen.

Armeijan lopetettua hevostallien vuokraamisen, siirtyivät Niinisalon ratsastajat Taulunkylään pitämään omaa tallia. Tässä vaiheessa kävin vielä hetken hevostelemassa mutta hiljalleen harrastus jäi pois vallan. Suurin syy innon lopahtamiseen oli suuri pettymys sen aikaisen ylläpitohevosen joutuessa myytäväksi. Rautias läsipäinen pitkillä sukilla varustettu trakehnertamma Rigonda. Tamma oli idäntuonti, joka alunperinkin tuli suomeen myyntihevosen roolissa. Ehkä osaavin hevonen mitä alla on koskaan ollut. Tietoa miten pitkälle se oli koulutettu ei kenelläkään varmuudella ollut. Halvalla oli ilmeisesti myyty suomeen lievän puhkurin takia. Luonteeltaan käsittämättömän herkkä ja kuuma liitokavio. Tamma isolla T:llä. Yllätys :) Tamman lähdettyä tuntuivat "tavalliset" hevoset mitäänsanomattomilta ja innostus vaan hiipui hiipumistaan kunnes hevosteluun sitten tulikin useamman vuoden tauko. Tauon aikana veri veti kuitenkin takaisin hevosten pariin muutaman kerran vuodessa, mutta sen kummempaa harrastustoimintaa ei ollut.

Hevosten pariin paluusta saan oikeastaan kiittää mieheni pikkusiskoa, joka aloitteli hevosharrastustaan Jutan tallilla. Pakkohan sinne oli lähteä tiirailemaan mitä siellä tapahtuu. Hiljalleen kiinnostus taas kasvoi ja parilla irtotunnilla käytyäni olin jälleen koukussa.

Internetin ihmeellinen maailma ja hevostalli.netin markkinat osio ohjasi minut ensin vuokrahevosten pariin Siivikkalaan Suskin tallille. Elettiin kesää 2006. Kesän aikana Suski toi Virosta tummanrautiaan torinhevostamman Gabrielan, jota alkuun vuokrasin ja kas kummaa yhtäkkiä huomasin olevani työtön, rahaton ja hevosenomistaja. Käsittämätöntä.
Kotona alkuun ihmeteltiin vierailutiheyttä tallinmäellä, kunnes jossain vaiheessa oli tunnustettava että kulta, meillä on hevonen. Kaikesta huolimatta edelleen on sama kulta ja hevonen, vaikkakin jälkimmäinen eli hevonen on kertaalleen jo vaihtunut.

Siihen astiseen hevosuraani harrastus oli lähinnä ollut oikeasti sitä harrastamista, eli ratsastusta, valmennuksia ym. No mahtuihan sinne jo silloinkin haavahoitoja ja jalkavammaisten kanssa säätämistä mutta kuitenkin suhteellisen seesteistä ja mukavaa.

Oma hevonen nro.1 eli Gabriela sitten aloittikin harrastustoiminnan muuntautumisen ratsastamisesta ja valmentautumisesta eläinlääkinnällisen harrastamisen puolelle. Moni on varmasti nauranut partaansa tyhmyydelleni ja tietämättömyydelleni tässä hevoskaupassa. Kuitenkin edelleen muistan elokuun pimeän illan kun hevoslastia virosta odoteltiin iltamyöhällä hämärän tallin pihassa. Jokainen ohiajavan auton ääni nosti odotuksen tuskaa aina asteen verran suuremmaksi. Lopulta odotus palkittiin ja pihaan ajoi hevoskuljetus auto, jossa lasti saapui. Tärisevin käsin ja jaloin hevoset lastattiin autosta pihalle. Tärisevin jaloin nekin sieltä pihalle tulivat väsyneenä pitkästä matkasta. Siitä alkoi kaksi vuotta kestävä yhdessä olo joka sisälsi paljon iloa ja vielä enemmän surua. Vuonna 2008 syksyllä tein vaikean mutta ainoan oikean päätöksen ja saattelin tamman vihreämmille laitumille. Tammalla ilmeni vanha vamma takajalassa, joka alkoi vaivaamaan hevosta niin paljon ettei se olisi kestänyt kuin satunnaista kevyttä harrasteköpöttelyä. Kuitenkin suurin syy poislaittamiselle oli hevosen vakava silmäsairaus, herpes. En edes halua alkaa avaamaan tätä tarinaa sen enempää tässä yhteydessä sillä siitä asiasta voisi kirjoittaa oman erillisen bloginsa. Mennyt on mennyttä, virheistä on opittu ja toivottavasti viisastuttu. Lukemattomia rakkaita sekä myös raskaita muistoja mutta niin paljon myös hyvää on jäänyt tästä jäljelle kaikesta huolimatta. 

Gabriela

Tässä pieni osa heppamenneisyyttä tiivistettynä ja sitten kohti nykypäivää ja elämää suuren ruskean ystävän kanssa. Joka tietenkin ansaitsee aivan oman esittelynsä.